Ajankulu

Päivä hujahti taas. Lapsena ajankulun perään ei osannut itkeä ja nykyisin sen tietää, muttei sitä ehdi tajuamaan; kaikki aika menee muuhun.

Minä nousen, puen, syön, lähden kouluun. Juoksen sumussa pientä viljelmäpeltoa alas bussipysäkille ja nostan käteni. Bussi pysähtyy ja riippuen päivästä, bussikuski katsoo minua ja hymyilee - tervehtii ilokseni - ja jatkaa matkaansa. Joskus saan itseni sisälle ja ovet jo suljetaan. "On kiire. Ei katseen katsetta."
Käveltyäni kilometrin verran bussista jäätyäni koulu odottaa minua. Vaalea, pitkulainen rakennus toivottaa minut tervetulleiksi.

Tunnit kuluvat miten sattuvat, äikän tunnit ovat nykyisin täyttä tuskaa, mutta YH on alkanut kiinnostaa. Perjantaina viimeinen hissan tunti meni, mutta varsin nihkeästi; väsymys painoi.
Viikko kului ja uusi alkoi. Kuukausi kului ja uusi alkoi. "Varo vain, kohta tuokin kolme vuotta on mennyt ja taas uutta systeemiä, uusia polkuja, mitä valloittamaan."

Totta vie.