iloveyo

"Mä välitän ja rakastan sua." Rakastatko sinä todella minua ja millä tavalla? Rakastatko minua ystävänä; sellaisena, johon voi tukea ja jonka ajatusmaailma on samankaltainen tai jonka kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa?
Minun on aina ollut vaikea sanoa ihmisille, että rakastaisin heitä. Edes vanhemmilleni. Minun pitäisi oikeastaan sanoa sitä, mutta kaipa sitten ajattelen, että he tietävät sen; toivottavasti.
Miksi minun on sitten niin vaikea näyttää tunteitani? En ole ajatellut asiaa enempää. Olen koko elämäni yrittänyt saavuttaa ystävyyssuhteita, vaikka ehkä minun pitäisi nyt vain keskittyä niihin, mitä minulla on.
Hetkittäin tulee myös mietittyä, arvostanko elämää todella - tarpeeksi? Ystäväni on pyörätuolissa. Minä olen terve ja joku/jotkut vielä rakastavat. Totta kai häntäkin rakastetaan, mutta aina elämä on vaikeampaa ja ihmiset ovat niljakkaimpia häntä kohtaan. Lapset tuijottavat, mutta eivät he pahaa tarkoita; he vain ihmettelevät, koska lapset ovat uteliaita luonteeltaan.

Arvostanko, että asun Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa ja voin ostaa halpoja paitoja ja elää varsin hyvää elämää (mitä tämä lama nakertaakin nykyistä opiskelua lomautuksineen *ärsyttävää*).
Mä taidan olla sellainen nykyään, että mun on helpompi höröttää rumaan,kovaan ääneen kuin puhua henkeviä. Tosin en myöntäisi edellistä lausetta todeksi; osaan kyllä puhua syvällisiä enkä ole puupalikka. Olen paljon enemmän, kuin ulkokuoreni näyttää.
Taidan olla, mitä olen - deal it!