Tiedätkö mitä?

"En jaksa lukea enää.

En silmiäsi sivellä.

En piirteitäsi hivellä

sormenpäissäni

kutittavat höyhenet.

Luovutan."


Tosissaan, en jaksaisi enää lukea tämän koeviikon viimeisempiin kokeisiin. Runo ei liittynyt tähän mitenkään, tulipa vain tehtyä.

Sade sinut rikkosi

palasiksi pirskosi

minä sinut uudelleen

muovailuvahasta uuden

teen.

Olet ehjä taas.

Haluan breikin!

"Haluan vain olla, en aina mennä. Istua tässä ja katsella telkkaria. Miettiessäni nyt tätä kaikkea, ihmettelen, tätäkö elämä on."

Miksi tuntuu nykyisin, että on niin kiire? Miksi tuntuu, että istuttuani ensin kuusi tuntia koulussa, tulen kotiin ja sama jatkuu taas; opiskelu ei lopu koskaan. Viikot, viikonloput, viikot ja kuukaudet menevät, enkä edes huomaa.
Koulua on käyty runsas kolme(ko) kuukautta ja en ehdi edes tajuta, että aika on sujahtanut sormieni lävitse - ja mitä sain aikaiseksi.


Haluan taas sen viikonlopun, jolloin kaikki oli niin ihanaa.

Onko elämän tarkoitus opiskella ja todella hankkia kunnon ammatti? Tyydyttääkö se sitten meidät? Mm, minusta tuntuu, että ei. En tällä hetkellä edes tiedä, mikä minusta tulisi. Miten tässä ehtisi ajatella, kun on niin paljon muutakin mietittävää.
Mitä sitten, kun todella saavuttaa sen? Olenko sitten onnellinen, mitä ikinä teenkin? Saanko edes töitä vai ovatko kaikki työt siirtyneet esim. Kiinaan?

Miksi kunnon ammatti ei minusta tyydytä? Koska minusta elämässä pitäisi olla niin paljon muutakin; etköhän tiedä, mitä. Mikä nyt merkitseekään sinulle jotain, sitä tarkoitan. Ehkä kymmenen vuoden päästä asiat ovat toisin. En tiedä.

Sori, luin YH;ta tänään aika rutkasti. So-called-smart-now.

"Lasi hupeni
suureen suuhuni.
Taivas itki
suuria kyyneleitäsi.
Kiikkutuolissa
nenät vastaikkain

kaksi vanhusta naureskeli
menneisyyttäsi."

f-a-l-l

Kuihtunut kesä lepäsi talitintin harteilla.
Jäätävänsinistä merivettä,
jonka aaltoihin kaarnavene upposi.

Suven muisto katosi kallioiden taakse,
kun aurinko laski siipensä
sen äidilliseen syliin.

My opinion is

Eteeni syöksyi sadetulvien tuloksena tiukkaa tekstiä kuntien rahansäästöstä; kuinka se on pielessä. Pakkosäästön uhalla kunnat säästävät mitä ihmeellisimmistä, meille tavallisille pulliaisille tärkeistä asioista ja kehittelevät ideoiden kautta miten kukkaroitamme saataisiin vielä enemmän tyhjemmiksi. Silti asioiden kulku ei ole niin mustavalkoista.

Hyvin läheisen ja luotettavan lähteeni - ystäväni - kautta sain kuvan, mitä päätöksenvalta tässä, kuin periaatteessa missä tahansa asiassa voi olla; katkeraa, kaksinaamaista ja selkään puukottamista toisensa jälkeen. Kelle olisi helppoa tuosta noin vain vähentää koulujen resurssien rahoja, lomauttaa kymmenkunta, ehkä jo kymmeniä vuosia työskentelyjä työntekijöitä ja saada sitten haukut, vaikka se on vain hänen työtään?

Päätöksen voi aina lykätä seuraavalle ihmiselle. Ystäväni tuttavalle on käynyt juuri näin; asia on jätetty hänen harteilleen ja sen myötä katseet ovat sanoja kirpeämpiä. Ylitöiden lisäksi työympäristö on muuttunut ikäväksi ja valitusten määrä supistusten myötä on kasvanut.
Viime vuonna yksi kunta säästi miljoonan euron verran ja nyt jostain pitäisi taas säästää. Ihmettelen, miten Suomi aikoo nousta tästä - niin kutsutusta - lamasta. Onko taantuman jälkeen mitään mahdollisuutta palata menneisyyteen; pannukakkua hernekeiton kanssa, appelsiinirahkaa kerran, ruisleipää ehkä kaksi kertaa kuukaudessa.

Epäilen. Minusta hyvinvointivaltiomme voisi vaihteeksi alkaa miettiä kansalaisia ja pakkolomauttaa esimerkiksi eduskunnan kuukaudeksi. Kesälomiensa aikana asiat eivät muutu miksikään, vaikka kyseiset tyhjänpantit lomailevat Espanjan lomarannoilla ja nyt, kun kaikesta on pulaa, eikö heidän palkat olisi yksi säästämisen kohde lasten ja nuorten koulutuksen sijaan?

Think about it?

Ajankulu

Päivä hujahti taas. Lapsena ajankulun perään ei osannut itkeä ja nykyisin sen tietää, muttei sitä ehdi tajuamaan; kaikki aika menee muuhun.

Minä nousen, puen, syön, lähden kouluun. Juoksen sumussa pientä viljelmäpeltoa alas bussipysäkille ja nostan käteni. Bussi pysähtyy ja riippuen päivästä, bussikuski katsoo minua ja hymyilee - tervehtii ilokseni - ja jatkaa matkaansa. Joskus saan itseni sisälle ja ovet jo suljetaan. "On kiire. Ei katseen katsetta."
Käveltyäni kilometrin verran bussista jäätyäni koulu odottaa minua. Vaalea, pitkulainen rakennus toivottaa minut tervetulleiksi.

Tunnit kuluvat miten sattuvat, äikän tunnit ovat nykyisin täyttä tuskaa, mutta YH on alkanut kiinnostaa. Perjantaina viimeinen hissan tunti meni, mutta varsin nihkeästi; väsymys painoi.
Viikko kului ja uusi alkoi. Kuukausi kului ja uusi alkoi. "Varo vain, kohta tuokin kolme vuotta on mennyt ja taas uutta systeemiä, uusia polkuja, mitä valloittamaan."

Totta vie.

Part 1

Halu vaikuttaa asioihin, kellä ei joskus olisi sellaista tunnetta?

- Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä

Ei mua nyt kiinnostaisi niin kirjottaa tälläisiä. Taidan tässä ajatuksia kirjoitellessani kertoa sitten, ohimennen. Tullut tässä lähipäivinä sellainen fiilis, että tahtoisi auttaa ihmisiä.

On aivan liikaa surullisia ihmisiä. Erälle tuttuvalleni kävi niin, että hän menetti vuosi sitten auto-onnettomuudessa (missä hän ei itse ollut) tyttöystävänsä ja kaverinsa. Tuin häntä ja kuuntelin, mutta ei sitä tietenkään voinut omaksua, mitä hän kävi sisällään. Pitäisi itse kokea se, että voisi puoliakaan nähdä lasinpinnan toiselle puolelle. Saiko hän sitten tukea tarpeeksi?
Läpi hän sen kävi periaatteessa yksin. Rankkaa oli, mitä yhtään ymmärsin. Mutta kenellä nyt ei olisi joskus ollut tai tulee olemaan vaikeaa?

Mutta olen alkanut miettiä, että mä haluaisin tosissaan auttaa ihmisiä. Yksi kertoi, että sen unelma on aina ollut auttaa kanssa ihmisiä, mennä Afganistaniin rauhanturvaajaksi tai miksi lie niitä sielä kutsutaankaan. Onhan se hieno ajatus, vaikka itse en haluaisi sillä tavalla auttaa; ajattelin esim. ammatillisesti, tosin mikä se ammatti sitten olisi - olisi mukavaa hieman saada elantoakin 8D

Itseasiassa musta tuntuu, etten mä ala kertomaan tässä yhdessä osiossa kaikkea, mitä musta ei tiedetä. Saat lukea ne myöhemmistä jutuista, jos mielenkiintosi riittää. En saisi sanottua muuten kaikkea, mitä haluaisin.

-->

iloveyo

"Mä välitän ja rakastan sua." Rakastatko sinä todella minua ja millä tavalla? Rakastatko minua ystävänä; sellaisena, johon voi tukea ja jonka ajatusmaailma on samankaltainen tai jonka kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa?
Minun on aina ollut vaikea sanoa ihmisille, että rakastaisin heitä. Edes vanhemmilleni. Minun pitäisi oikeastaan sanoa sitä, mutta kaipa sitten ajattelen, että he tietävät sen; toivottavasti.
Miksi minun on sitten niin vaikea näyttää tunteitani? En ole ajatellut asiaa enempää. Olen koko elämäni yrittänyt saavuttaa ystävyyssuhteita, vaikka ehkä minun pitäisi nyt vain keskittyä niihin, mitä minulla on.
Hetkittäin tulee myös mietittyä, arvostanko elämää todella - tarpeeksi? Ystäväni on pyörätuolissa. Minä olen terve ja joku/jotkut vielä rakastavat. Totta kai häntäkin rakastetaan, mutta aina elämä on vaikeampaa ja ihmiset ovat niljakkaimpia häntä kohtaan. Lapset tuijottavat, mutta eivät he pahaa tarkoita; he vain ihmettelevät, koska lapset ovat uteliaita luonteeltaan.

Arvostanko, että asun Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa ja voin ostaa halpoja paitoja ja elää varsin hyvää elämää (mitä tämä lama nakertaakin nykyistä opiskelua lomautuksineen *ärsyttävää*).
Mä taidan olla sellainen nykyään, että mun on helpompi höröttää rumaan,kovaan ääneen kuin puhua henkeviä. Tosin en myöntäisi edellistä lausetta todeksi; osaan kyllä puhua syvällisiä enkä ole puupalikka. Olen paljon enemmän, kuin ulkokuoreni näyttää.
Taidan olla, mitä olen - deal it!

"Se olisi nyt loppu,

sivelin viimeisen ruudukon

ääriviivat,

hennoin vesivärein.

Aamuauringon pilkahdus,

sinisiä pilviä.

Oli taas uusi päivä."

"Mitä sanoit?

Sinäkö totesit maailman muuttuvan minuuteissa

et uskonut lauantaina satavan

kuvittelit nähneesi sateenkaaren päässä aarteen

muttet koskaan hipaissut sormellasi sitä.


Vaaleanpunaiset kyntesi

raapivat kallion seinää

yhä uudelleen ja uudelleen

tuloksetta.

Etkö jo usko

että maailman kulku

on ennalta määrättyä?

Tyhmä ei uskoisi minua."

Viiksenikö tuottivat hämmennystä?


Syksy

"Viileän tuulen ulistessa
naapurimme koira hiljeni
lopetti ulvomisen
tipsutteli tien toisen puolen
ja painoi henton kuononsa
talon tiiliseinää vasten.

Edes auringonlasku
eikä sisältä kantautuvan
jo ikääntyneen isännän pianon soitto
saanut koiraa sisälle.

Miehen vaniljanmakuiset soinnut
olivat joskus herättäneet
kylmiä väreitä koirassa.
Miehen karhea ääni oli joskus
soinnut kauniisti soittokirjan yhdessä.

Vaaleanruskea turkki
värjäytyi vaalean lumen alle
ja maanantain herätessä henkiin
naapurin ovikelloa ei enää soitettu.

Oli hiljaista."

"Minusta on ikävää, että ulkona pimenee niin aikaisin nykyään; että lehdet värjäytyvät keltaisiksi ja maa menettää kauniin vihreän sävynsä.
Iltaisin, kun kävelen yön peittämää maalaismaisemaa, muistelen kesäiltoja. Pystyn tuntemaan kaukaisen tuulen vireen poskeani vasten ja hiekanjyvien kosketuksen sormissani.
Minuutin tavoin maailma muuttuu ja se ei pysy ennallaan. Viikseni kasvavat sentin jokahetki. Siitä tiedän, että todella elän."

Syksy tosissaan tekee tulojaan. Mm, kohta on jo loskasäät :/

Viime hetken news:

~Tapahtuipa niin, että minun taideteokseni pääsi apajille sellaisessa yhdessä taidekilpailussa. Ihme juttu ;O

~Koeviikko kolkuttaa ovelle.

~Viikonloppu mm. nenä koulukirjoissa. Toki myös ulos, kunhan ehtinee.

~min menen :)

Some days aren't so good

and people show it.

Some days are better

and you can smile a little.

Some rare days can come so amazing,

that the feeling is outstanding.

Enjoy it, write the moments on the paper

and look at them, when you feel yourself sad.

I forgot to write, damn - but that Tursday was a sunny day.

Love; Elaine

Muistot ovat suolaisia,

pisteleviä ja hiekanjyväsiä suurempia,

uuteen mahdollisuukseen unohdettuja

vedenpinnan heijastumia.

Onko maailma Platonin sanoja lainaten

vain huonojen ihmishahmojen kopioita,

aistien ympäröimä todellisuus

jonka ihminen on rakentanut pienen päänsä ympärille?

Jumala ohjaa kaikkea pilvenreunalta ja nauraa ihmisten tyhmyydelle.

Olemmeko luonnonlakien määräämiä sotilaita

joilla rohkeus riittää vain käskyjen noudattamiseen?

Love; Elaine

I shall write to this wall

Kirjoittaminen on elämäni suola.

Aika kuluu ja tekstitiedostoni lisääntyvät.

Nyky-yhteiskunnassa asiat muuttuvat varmasti vielä.

Se ei pysy samanlaisena.

Plus minä muutun.

Pienen ihmisen sydämeen

sisälle, kaukana poissa mielestä

iskeytyi suuria mietteitä.

Ihmisjoukkojen keskeltä saatoin kuulla

huomioida ja tunnustella asioita.

En tiedä, miltä heistä kaikista tuntui

mutta tiesin, että minä vain seisoin

enkä tuntenut mitään.

En tiedä, olisiko minun pitänyt tuntea jotain?

(Kylmän, kalpean ruumiin äärellä.)

Piilouduin ihmisten suruviittojen taakse.

Love; elaine